Lauri Järvelinin kertomaa:

Vossikoiden viimeiset ajat

Lauri Järvelin on monella tapaa ollut mukana moottoriliikenteen parissa. Hän on ajanut moottoripyörällä ja autoilla kilpaa, tehnyt autokauppaa ja pitänyt autokorjaamoa. Autokoulukin hänellä oli yhteen aikaa.
Linja-auto ei 1930-luvulla enää, Järvelinin muistaman mukaan, ollut mikään ihme kaupunkikuvassa. Tähän aikaan oli jo pirssivaunujakin liikenteessä. Kulkemisen uusi aika oli alussaan.

1910-luvun alussa pirssiautoilua yritellyt Mattila jäi kylläkin hevosmiesten jalkoihin. Siihen aikaan vossikka oli pääasiallinen kulkuneuvo, ja niiden kuskit tykkäsivät matalaa uudesta yrittäjästä.

Kymmenisen vuotta myöhemmin alkoi vääjäämätön kehitys, hevosvetoistenkulkuneuvojen voimakas väheneminen. Pirssejä oli 1920-luvulla jo kuusi-seitsemän, ja ihmiset eivät enää pelänneet mennä auton kyytiin. Hevosen huonoin ominaisuus oli hitaus. Kuljetusten hinnat olivat samansuuruiset.

Lääkäri Grönholm oli aikanaan ostanut Tampereelle höyryauton, jonka hän myi Mattila-nimiselle miehelle. Jo vuonna1910 muistaa Lauri Järvelin nähneensä tuon auton.

Auton pellin alla oli suuri onkapannu ja pieni höyrymoottori. Tällä laitteella Mattila yritteli ajaa myös pirssiä Tampereella tuohon aikaan. Auto oli avomallinen ja siihen mahtui viisi henkeä. Umpikoreja ei siihen aikaan ollut, muistelee Järvelin. Talvisin oli paljon lunta, eikä keskustankaan katuja aurattu lainkaan siihen aikaan. Autoilla ei näillä teillä siis olisi päässyt eteenpäin.

Autoja saatiin aluksi ihailla vain kesäisin, ja kansa katsoi tuota uutta laitetta ihmeissään. Lakkitehtailija Gröndahlille tuli samoihin aikoihin auto, johon mentiin sisään takaa. Siihen mahtui seitsemän henkeä.

Seuraavat autot olivatkin Järvelinin muistaman mukaan Kaarlo Leanderin kaksi kaksikerroksista linja-autoa. Leanderin yritykset liikennöidä Tampereella kariutuivat kahteen seikkaan: kadut olivat liian heikkoja kesträmään noita jättiläisiä, ja toisaalta autojen moottorit olivat liian heikkoja vetämään kaksikerroksista matkustajakuormaa.

Leanderin kaksikerroksiset Horch-omnibussit hankittiin Saksasta loppuunajettuina ja korjaustyöt suoritettiin A. A. Ahlqvistin ja K. Dunderbergin konepajoissa.

Bensiiniä tynnyrikaupalla

Autokauppaakin käytiin kovasti jo heti kaksikymmenluvulla, kertoi Lauri Järvelin. Ensimmäisinä autoina Tampereella edustettiin Fordia ja Chervoletia, molemmat avonaisia vaunuja. Alkuaikoina pääasiassa vain myytiin autoja, silloin ei vaihtokauppaa vielä voitu käydä, koska autoja oli suhteellisen vähän. Maalaiset ostivat autoja itselleen kaupungista, ja siksi perustettiin ensimmäist autoliikkeet.

1920-luvun alkuvuosina aloitti Fordin liike. Citroenia, Willystä ja Wippettiä myivät Sorinahteella Anderssonin veljekset; paikka oli nykyisen Autokaupan paikka. Linja-autoista Selden oli heidän myynnissään.

Ensimmäiset autot oli varustettu karbiidilyhdyillä ja pallotorvella, jolla annettiin äänimerkki kadunkulmissa. Suuntaviittaa ei ollut vaan merkki annettiin kädellä. Suuntamerkin antolaite muuttui myöhemmin pyöreäksi, jossa oli nuoli sisällä. Ja sitten tulivat suuntavinkkarit, jotka vasta viime vuosikymmenillä ovat luovuttaneet tehtävänsä vilkkuvaloille.

Chervoletiin ja Fordiin tulivat ensimmäiset umpinaiset korit, Järvelinin muistaman mukaan, vuonna 1924. Väriloistoa ei autoissa silloin ollut, vaan esimerkiksi Fordit olivat mustia aina vuoteen 1934 asti. 1930-luvun loppupuolella alkoi teille ja kaduille ilmestyä värillisiä autoja, ja liikennekuva näin kaunistui värien myötä.

Ensimmäinen ajokortti maksoi kolme markkaa, ja sillä sai ajaa vuoden. Kortin sai poliisilaitokselta. Järvelinin ajaessa korttia oli tärkeintä oppia ajamaan. Siinä kaikki. Pirssimiehiltä sentään kyseltiin katuja ja tärkeimpiä paikkoja. Yli 20-vuotta Järvelinillä oli uusissa autoissaan aina rekisterikilpi KOE-11.

Auton hinnan kehityksestä Järvelin kertoi seuraavaa: ”Muistaakseni ensimmäiset Fordit vuosina 1916-17 maksoivat 17.000 silloista markkaa. Hinta oli sama vielä 1920-luvun alussakin. Noina ensimmäisen maailmansodan vuosina oli Tampereella venäläisiä sotajoukkoja ja niiden päällystöillä oli parikin sangen komeata autoa. Hintavertailun vuoksi Järvelin mainitsi, että 1930-luvulla autot maksoivat noin 30.000 silloista markkaa. Vero autoihin tuli vasta niiden yleistyessä.

Bensiini maksoi aluksi 40 penniä litra. Tampereella bensiiniä myytiin ensin vain tynnyrikaupalla. Näsijärvellä ajamaansa moottoriveneeseen Järvelin osti bensiinin tynnyreissä.

Huoltoasemien edeltäjänä palveli Tampereen Keskustorilla pieni bensiinikioski. Se sijaitsi Sandbergin liikkeen kohdalla, Aleksis Kivenkadun itäpuolella. Bensiinikioskissa oli soittokello, jonka avulla autoilija hälyytti bensiinimyyjän vastapäisestä liikkeestä. Bensiiniä myytiin tuossa liikkeessä litrakaupalla. Autotarvikkeesta Sorinahteelta myytiin myöhemmin bensiiniä.

Väinö Jokisen kertomaa:

Alustatöitä riitti mukulakivikatuaikana

Tampereen Moottoritoimisto (omistaja Eelis Rikala) oli ensimmäinen varsinainen korjaamo Tampereella. Vuoden 1918 paikkeilla autokanta alkoi kasvaa, ja siihen aikaan Väinö Jokinenkin oli tuon yrityksen palveluksessa. Siihen kuului sorvaamo ja asennuspuoli. Näsijärven laivaston venäläisten upseerien Cadillac mm. korjattiin Moottoritoimistossa.

Autoissa esiintyneet viat johtuivat pääasiassa kovasta hakkaamisesta, koska tiet ja mukulakivikadut eivät lähestulkoonkaan olleet autoliikenteelle soveliaita. Sekä jouset että nivelet hajosivat ja alustatöitä riitti, kertoi Väinö Jokinen. Moottoreissa ei sitä vastoin esiintynyt paljoakaan vikoja. Yleensä moottorikorjaukset olivat pienehköjä hienosäätöjä.

Alustoja korjattiin verstaalla tapaus kerrallaan. Tarvittavat osat tehtiin myös itse. Liukuhihnalla ei autoja korjattu, eikä hyllyillä ollut varaosavarastoja, joista olisi tarpeellinen osa voitu ottaa ja ruuvata autoon. Ensimmäinen varsinainen autonasentaja Tampereella oli Alpo Lindblom. Hän oli moottoritoimiston palveluksessa ja teki mm. jouset itse.

Tuohon aikaan ei talvella ajeltu, ja korjaamoilla oli siis silloin aikaa korjailla vaunuja. Korjaus oli perusteellinen. Autoista otettin koko kori pois ja runko maalattiin ja niitattiin uudestaan.

Korjaamohommat muuttuivat 1950-luvulla täydellisesti. Huoltojärjestelmä tuli vuonna 1953. Autot oli siitä lähtien vietävä määräaikaiseen huoltoon. Jarru-, ohjaus- ja peltitöitä riitti toki edelleen, mutta huoltojärjestelmä muutti asioita.

Elli Saarikko

Kun 1930-luvulla näki naisen linja-auton ratissa, katsoi sitä toisenkin kerran ennenkuin uskoi silmiään. Jos mitä niin linja-autokuljettajan ammattia pidettiin miehisenä työnä. Elli Saarikko rikkoi kuitenkin näitä käsityksiä, ja nythän nainen ajaa autoa siinä kuin mieskin ja ehkä vähän paremminkin.

Elli Saarikko (oikealla) ja ystävätär 1950-luvulla.

Elli Saarikko (s.1898) aloitti vuonna 1926 pirssiautoilijana Suodenniemellä. Alpo Korhonen liikennöi siihen aikaan Suodenniemeltä Tampereelle ja niin nämä kaksi autoalan yrittäjää avioituivat. Elli oli aviopareista toimeliaampi, ja vuonna 1934 liikenneluvat tulivat hänen nimiinsä. Autoja oli ennen sotaa kaksi, Volvo-seka-auto ja Chervolet -linja-auto.